Voimissain

Urputusta 28.2.2008

Urputusta on tämä teksi varmaan pullollaan. Tai ainakin sellainen olo on nyt. Eli sairaslomani vetelee viimeisiään. Perjantai on viimeinen virallinen päivä. Laitoin tuossa muutama päivä sitten sähköpostia toiselle työantajalleni. Selitetääs vähän. Eli minulla on kaksi virkaa jota teen. Yksi oikea esimies ja sitten tämä esimies mikä vastaa tämän toisen virka alueen asioista. Rekkalesbo ei siis ole kumpikaan näistä. No laitoin tälle toisen virka-alueen esimiehelleni sähköpostia ja selitin koska olen tulossa töihin etc. Meillä on nimittäin nuorille suunattu leiri nyt viikonloppuna jonka suunnittelun olen hoitanut sairaslomalla täältä kotoa käsin. Esimiehelleni ehdotin, että lauantaina menisin paikalle ja olisin loppuun asti. No hänpä vastasi minulle, että ole kotona vaan koko viikonloppu ja hoida itsesi kuntoon. Minulle on sinne sijainen määrätty joka on hoitanut jo koko leirin suunnitelun ja toteuttaa sen myös. Tämä on sama ihminen kenen kanssa minun piti alunperin mennä leirille. Ja nyt ole kiltisti kotoa käsin lähettänyt hänelle kaikki tekemäni materiaalin. Hän on ilmeisesti sanonut vain, että kaikki valmistelut on tehty ja siten vie siis kaiken kunnian, MINUN TEKEMÄSTÄ TYÖSTÄ! Sapetti taas niin perusteellisesti. Oli tehtävä muutama hengitys harjoitus , että pulssi tasaantui.

Nyt siis olen viikonlopun kotona. Eipä minulla mitään vapaata viikonloppua vastaan ole. Töitä olen urakalla etsinyt. Voisi melkein sanoa, että eräs työpaikka ilmoitus tuli vastaani sattumalta, ihan kuin niin olisi tarkoitettu. En usko kohtaloon tai vastaavaan, mutta tämä sai kyllä uskomaan johonkin suurempaan. Tarjolla on nimittäin noin 20km päässä virka ja täsmälleen samaan työhön mitä aikaisemmassa työpaikassani tein. Paperit lähti kyllä heti vetämään. Toivon vain, että se olisi juuri se minun paikkani. Positiivista tässä on se, että täällä päin missä asustan, ei tämän koulutusalan opiskelu paikkoja ole. Saumani päästä tuohon virkaan pitäisi olla kohtalaisen hyvät. Ellei sitten rekkalesbon mustamaalaukset ole kiirineet. Mitä en usko, sillä kuuluu eri piiriin missä nyt olemme.

Pientä urputusta vielä lapsista. Tiedän, että nyt siellä kaikki äidit hyökkää puolustus kannalle. Olin tänään ulkona syömässä ja voi, että minua sapettaa ne lapset mitä vanhemmat eivät saa kuriin. Ymmärrän toki, että kaikki lapset eivät voi joka päivä olla kuin herran enkeleitä. Viereisessä pöydässä oli meinaan sen sortin Eemeli taas, että jos minä olisin ollut äiti en kyllä olisi kehdannut siinä istua. Poika juoksi ympäri ravintolaa kuin pistoksen saaneena eikä äipän sanat tepsineet sitten ollenkaan. Välikommenttina sanon, että kyse ei ollut mistään pikaruoka paikasta. Poika kaateli kukkaruukkut kennoon, heitteli servettejä yms. Äiti ainostaan sanoi, “kultapieni koitapas nyt vähän käyttäytyä” Oli todella lähellä, etten mennyt sille kundille sanomaan pari valittua sanaa. Onneksi sen teki minua paljon vanhempi rouvas henkilö. Arhg…

Tämä teksi nyt oli pelkkää urputusta jos huomenna sitten paremmin ja enemmän paremmalla onnella!

Sekalaista sälää 27.2.2008

Nopeasti ajattelin muutaman ajatuksen laittaa ylös. Kello on jo yli kaksi ja minä vielä kukun hereillä. On taas vaikeaa ensi viikolla sopeutua normaaliin arki rytmiin. Ensinnäkin pitää sanoa teille kaikille joilla on erinäisiä laihdutus projekteja päällä, että haistakaa home!!! Mielelläni ja ilolla teidän edistymisiä luen, mutta samalla itseäni kalvaa kauhean huono omatunto siitä, että pitäisi tehdä enemmän. Niinpä eilen urhana painuin salille pitkästä aikaa. Entinen sm-tason kilpaureilija kun olen niin, minun sanavarastosta ei löydy termia kevyt harjoittelu. En nyt raivollakaan treenaa, mutta silloin kun treenataan niin treenataan. Vedin hyvän 1,5 tunnin treenin ja olin itseeni suhteellisen tyytväinen. Tänään vaan mä en pääse edes sängystä ylös. Reidat sattuu niin saatanasti. (pahoittelen kielenkäyttöäni) Reisieni tilasta kertoo jotain se, etten wc:n pyntylle pysty istumaan tai nousemaan ilman tukea. Luojan kiitos minulla on pieni wc niin on seinät, altaat ja koneet lähellä, mistä voi tukea ottaa. Päätin manata siis teidät kaikki napa rantakuntoon ihmiset (tunnistatte kyllä itsenne, heh)

Toivon mukaan kukaan ei saanut vääriä käsityksiä tuosta edeltävästä teksistä. Olisin sitä elävöittänyt hymiöillä, mutta tuo ohjelma pohja paiskaa hymiöt ihan väärin paikkoihin ja siksi olenkin luopunut niiden käytöstä. Tuolla komentti osiossa hymiöt onneksi sijoittuvat oikeisiin paikkoihin. Tämä pohja on niin kivan näköinen ja ihan minun oloiseni joten hymiöiden takia en siitä viitsi luopua. Eli kestäkää tätä ajoittaista sarkasmiakin.

Ajatus siitä, että maanantaina pitäisi palata töihin ahdistaa aikaslailla. Esimies on tänään taas lähestynyt sähköpostin välityksellä, kun aamulla olin nukkunut kun hän soitti. Siellä on sellaista vääntöä ja kääntöä työpaikalla, etten oikein ymmärrä. Ihan kuin olisin ollut joku yli-ihminen ja nyt kun olen muutaman viikon poissa niin paikka ei toimi. No onhan se mukava huomata olevansa korvaamaton. Saa nähdä onko asenteet muuttunut minun sairasloman aikana. Lähinnä onko tajuntaan mennyt, et jos tosissani lähden kuinka kusessa he ovat ennen, kuin saavat uuden sinne peräkylään tulemaan. Minään uhka vaatimuksena en tätä sairaslomaani ole pitänyt. Sen verran tuo työhön meno ahdisti, että sain tänään vihdoinkin tehtyä ja päivitettyä työhakemukseni ja cv:ni. Aamupäivästä ajattelin lähteä tulittamaan sähköpostin välityksellä eri yrityksiä ja yhteisöjä.

Olen yrittänyt harrastaa siedätyshoitoa. Aikaa kun kuluu eteenpäin niin mahdollisuuteni vältellä Prota pienenee kokoajan. Olen siis alusta asti kuunellut niitä meidän lauluja. Filosofiani tässä on ollut se, että aluksi tulee niin paska fiilis, ettei paskemmasta väliä. Siitä on suunta vain ylöspäin. Hassua tässä nyt vaan on se, että tätä samaa filosofiaa käytin meidän ensimmäisen eron aikana. Nyt kun kuulen niitä meidän biisejä, tulee vaan mieleen vain tuo kreikan loma ja siellä tapahtuneet asiat. Olen myös siedätyshoitoa suorittanut valokuvan välityksellä. Puhelimenhuollon yhteydessä lähti kaikki kuvat, joita en ollut tallentanut minnekään. No yhden kuvan löysin vahdingossa koneelta ihan meidän suhteen alkuajoilta. Olen sitä sitten katsonut aika ajoin. En kyllä vielä käytännössä tiedä miten tämä oma “terapia” muotoni toimii. Sen tiedän, että biisit eivät enää itketä ollenkaan, mutta tuo valokuva saa aina vaan hellät tunteet pintaan. Enkä sille mitään voi, taidan vaan edelleen rakastaa sitä miestä yli kaiken. Ravintola iltoja ei vielä ole vähään aikaan tiedossa joten taidan olla kuivilla toistaiseki.

Olen yrittänyt lomani aikana lueskella, rentoutua ja kerätä voimia. Törmäsin tähän “blääsy” kirjaan kirjahyllyssäni vahingossa. Siitä otin lainauksen tähän. eli kirjoittaja on Danielle Steel ja kirjan nimi on suhdepelit. Kirjan lähtökohta on sellainen joka meistä moni varmasti olisi halunnut toteutuvan. Varattumies jättää vaimonsa ja aikoo viedä vihille uuden rakkauden. Tässä pätkässä kirjaili puhuu treffeistä. Se jotenkin osusi minuun ja ajattelin sen teidän kanssa jakaa:

***

“Treffit - mitä se tarkoittaa? Sitä, että kaksi tuntematonta ihmistä lähtee syömään illallista mutta siirteleekin sitten ruokaa hermostuneesti ympäri lautasta ja yrittää kysyä mahdollisimman monta kysymystä mahdollisimman lyhyessä ajassa. Kuten: Lasketteletko? Pelaatko tennistä? Pidätkö koirista? Miksi avio-/avoliittosi sinun mielestä hajosi? Miksi ex-vaimosi sinun mielestäsi väittää, että yrität hallita häntä? Pidätkö suklaasta? Juustokakusta? Onko sinua koskaan tuomittu rikoksesta? Mitä mieltä olet huumeista? Montako alkoholistia suvussasi on? Mitä lääkettä syöt? Oletko käynyt kaunesleikkauksessa vai onko tuo oikea nenäsi? Oikea leukasi? Ylähuulesi? Rintasi? Takamuksesi? Mitä leikkauksia sinulle on tehty? Pidätkö lapsista? Nuorista? Oletko koskaan käynyt heidän kanssa treffeillä? Mitä kieliä puhut? Minne lähtisit ihanne häämatkalle? Kahdeksi viikoksi Himalajalle??? Ihanko totta? Oletko koskaan käynyt safarilla? Pariisissa? Des Moinesissa? Uskotko jumalaan? Milloin näit viimeksi äitisi? Kuinka kauan olet käynyt terapiassa? Mikset? Montako kertaa olet jäänyt kiinni rattijuoppoudesta? Missä vaimosi kuvittelee sinun nyt olevan? Koska menit naimisiin? Erosit? Jäit leskeksi? Pääsit vankilasta? Pääsit ehdonalaiseen? Jäit työttömäksi? Mihin tähtäät urallasi seuraavaksi? Sirkuksessa tosiaan pääsee matkustelemaan paljon, mutta entä nuoralla kävely? Oletko aina kärsinyt bulimiasta? Mitä luulet koska aiot soittaa?

Sokkotreffit taas ovat sitä, että hyvää tarkoittavat ystävät valitsevat maapallon äärilaidoilta kaksi ihmistä, joilla on niin vähän yhteistä kuin vain mahdollista, ja valehtelevat näille miten ihmeellinen, kiinnostava, normaali, tasapainoinen, älykäs ja viehättävä sokkotreffien toinen osapuoli onkaan. Todellisuus lyö vasten kasvoja, kun nuo kaksi ihmistä astuvat ovesta sisään. Sitten toimitaan tavallisten treffien kaavan mukaan. -Toivottavasti vaan nopeammin.- ja rukoillaan, että seuralainen kirjoitti numeron väärin muistiin. Sitten menään kotiin, purskahdetaan ensin itkuun ja lopulta nauruun ja pidetään loppuelämä mykkäkoulua ystäville, jotka saivat kaiken aikaan. Kun on ehditty unohtaa, miten kauheata treffeillä olikaan, annetaan samojen tai eri ystävien tehdä se uudestaan.” -Danielle Steel-

Näihin sanoihin ja tunnelmiin, hyvää yötä ja huomenta!

Ajatuksia edestä ja takaa 24.2.2008

Taas vetää viikko viimeisiään. Tällä viikolla, en kyllä ole saanut mitään aikaiseksi. Viikonlopun aikana olen tullut miettineeksi syntyjä syviä ja ikävöity Prota taas oikein urakalla. Lauantaina olin vanhusten ja lapsuuden asuinpaikan ihmisten kanssa joka vuotisella teatteri matkalla, tällä kertaa Tampereella. Siitä saan kyllä olla kiitollinen, että olen syntynyt perheeseen jossa kultuuria on aina arvostettu. Pienestä pitäen minua on kannustettu lukemaan, näyttelemään, kirjoittamaan ja ilmaisemaan itseäni selkeästi. Bussilastillinen meitä lähti teatteriin katsomaan lukkosulaa ja lumpeenkukkia. Täytyy sanoa, etten ole pitkään aikaan ollut taas katsomassa niin hyvää teatteri kappaletta. Esko Roine, Ilmari Saarelainen, Eila Roine ja Tuija Ernamo ovat niin ilmiömäisiä näyttelijöitä. Mikäli suomessa olisi Hall of Fame nämä edellä mainitut näyttelijät olisivat kyllä tähtensä ansaineet monin kerroin. Näistä neljästä näyttelijästä Ilmari Saarelainen on kyllä niin monipuolinen. Olen nähnyt näytelmiä missä hän on mukana muistaakseni 15. Suosittelen kaikille siis lämpimästi tuota näytelmää, jos vain jostain lipun saatte.

Bussi porukan keski-ikä oli varmaan 65, mutta eipä se menoa haitannut. Olin ainoa matkustaja joka oli alle 45-vuotta. Bussissa usein ajattelin parisuhdetta ja suhteiden onnistumista. Kuinka hellyyttvää on nähdä pariskuntia jotka ovat olleet yhdessä vuosia ja vuosia, mutta siitä huolimatta pitelevät toisiaan kädestä kiinni. Heistä välittyy niin voimakkaasti toisista välittäminen. Moneen kertaan ajattelin, kuinka ihanaa olisi ollut Pro kanssa olla tuolla reisulla. Takaisin tullessa väsyneenä nojata vain Pron olkapäätä vasten ja olla vain hänen kanssaan sekä hänen kainalossaan. Minä väsyneenä ja Pro olisi silittänyt hiuksiani. (syviä huokaisuja) Todellisuudessa vaikka Pron kanssa vielä yhdessä olisinkin, hän ei olisi matkalle lähtenyt. Hän ei ole kultturellia tyyppiä. Ei ole kirjoja lukenut yläasteen jälkeen eikä käy teatterissa. Nuo piirteet eivät minua koskaan kuitenkaan häirinnyt. Sillä hän ymmärsi, että minä niistä kuitenkin välitän ja antoi minun ihan vapaasti harrastaa. Tulipa tästä taas Pro kirjoitus vaikka yhtään ei pitänyt. Mainitaan nyt vielä se, että eilen tuli tirautettua taas minulla on ikävä Prota - kyyneleet. Erota on tällä hetkellä kulunut reilu 4kk eikä kertaakaan sinä aikana olla nähty, onneksi. Ikävä on silti sietämätön aina aika ajoin.

Onnistuin reissulla myös mokaamaan itseni totaalisesti, muutamaankin kertaan. Juttelimme niitä näitä hiekkalaatikko kaverini äidin kanssa. Kertailimme mitä kenellekin kuuluu. Kysyin siinä ohi mennen mitä tämän äidin pojalle kuuluu? Kaikki ympärilläni meni hiljaiseksi, selvisi sitten, että tämä poika on tappanut itsensä kolmisen vuotta sitten, vuosi sen jälkeen kun hänen isänsä kuoli. Olisin voinut vaipua maanrakoon. Toinen vastaava tapaus tapahtui, kun kyselin vanhalta naapurilta mitäs hänen miehelle kuuluu? Siinäkin sitten selvisi, että hänen miehensä on kuollut myös noin kolme vuotta sitten. Ette arvaa kuinka paljon hävetti. Päätin, olla sinä päivänä kysymästä enää kenenkään kuulumisia.

***

Viime aikoina olen myös miettinyt ikääni sekä odotuksia mitä ympäristö asettaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kaikki ympärillä poksahtavat paksuiksi, perustavat sen perheen ja menevät naimisiin. Viimeisen kahden viikon aikana olen saanut tietooni kahdesta tulevasta vauvasta sekä yksistä kaksosista. Lisäksi kesällä olisi tiedossa kahdet häät. Minä kiintiö sinkkuna joka paikkaan porhallan yksin. Toisaalta aivan sama mitä muut ajattelevat, sillä en minä mitään suhdetta tähän edes haluaisi niin kova on ikävä. Argh miksi pitääkin vieläkin rakastaa niin pirun kovasti!! No niin olen siis miettinyt, että ikää on seuraavaksi 26, ei paljon olen siis aika nuori. Mikäli kuitenkin haluan perustaa sitä perhettä ja mennä naimisiin niin, ei tässä enää kauhean kauan ole aikaa tuhlattavaksi. En kuitenkaan ole niitä naisia, jotka ensi tapaamisen jälkeen sanon, että perustetaanko perhe. Omaan kuitenkin aika vahvat arvot. Joku voisi sanoa, että vanhanaikaiset arvot.

Toisaalta koska sitä ihminen sitten on valmis? Lapsen hankinta kun tällä hetkellä tuntuu niin kaukaiselta saatikka naimisiin meno. Toisaalta pitää myös ajatella sitä, että Pron kanssa loppu vaiheissa olin noihin kaikkiin ihan valmis. En olisi epäröinyt hetkeäkään ja olihan meillä jo hääpäivä päätettynä. Kyllä se varmasti on niin, että sen “oikean” osuessa kohdalle kaikki kirkastuu siinä mielessä, että epäröinti poistuu ja valinnat vaikuttaa varmoilta. Tiedän myös sen, että siihen äitiyteen kasvaa sen raskauden aikana. Turha edes tälläisiä miettiä, mutta nuo vauva ja hää uutiset nostavat taas tämän yksinäisyyden pintaan.

Olen oikeastaan viime vuonna huomannut myös tulleeni vanhaksi. Tällä tarkoitan sitä, että minusta Marimekon tuotteet ovat tosi hienoja ja niitä löytyy kodistani jo roppakaupalla. Nuorena kun tuota marimekkoa ei ymmärtänyt lainkaan. Ei nähnyt mitä hienoa siinä on. Sen mielsi keski-ikäisten jutuiksi. No minä olen ilmeisesti tullut sitten keski-ikään. (heh, heh) Kodistani meinaan tällä hetkellä löytyy aika paljon marimekkoa. Keittiöstä löytyy mustat unikko verhot, olohuoneesta ruskat kaivo verhot, vaatekaapista löytyy 5 marimekon paitaa; raitoja sekä palloja, työlaukku löytyy sekä sieltä marimekon penaalia etc. Nyt ostin iittalan tehtaanmyymälästä marimekon munakuppeja. Uskon myös, että tämä marimekko vaihe kertoo myös kasvamisesta. Ikää kun on tullut lisää haluaa ostaa kotimaista ja ostapäätöksillä ilmaista itseään. Sekä ostaa laatua, siis sellaisia tuotteita jonka tietää kestävän. Vaihoehtoina jos on h&m paita 15 € tai kestävämpi ja laadukkaampi 50€. Nykyään tulee ostettua melkein se laadukas 50€. En silti ole ollenkaan h&m vastainen, sieltä saa ihan ok tuotteita huokeasti.

Mihinköhän tämäkin sepustus taas johtaa. Irallisia ajatuksia nivottu yhteen. Oscar gaalan pitäisi yöllä tulla. Onhan jotakin katsottavaa, jos ei nukuta. Koitan kuitenkin tästä lähteä laskemaan lampaita.

Motivaatiota metsästämässä 22.2.2008

Niin kuin otsikkokin sanoo, motivaatio on hukassa ja pahasti. Olen nyt ollut sairaslomalla se 1,5 viikkoa ja viikko olisi vielä edessä. Tänä aikana minun piti aktiivisesti hakea töitä muualta. Olen siis kotona ollut lähes kaksi viikkoa, enkä ole saanut itsestäni edes sitä irti, että päivittäisin työhakemuksen ja cv:ni. Säälittävää sanon minä. Tämä motivaation puute näkyy kaikessa tekemisessäni. Olen entinen kilpaurheilija, jolla liikunta on ollut henki ja elämä yli puolet elämästäni. Nyt en saa itsestäni edes sen vertaa irti, että lähtisin kävelylle tai saatikka tv:n edessä crosstrenerillä 5min. “juoksisin”. Säälittävyys ulottuu kotitöihin jopa ihmissuhteisiin. Tällä hetkellä jaksan pitää yhteyttä ainoastaan läheisimpään ystävääni sekä äitiini. Nyt pitäisi jonkun potkia minua persuksille oikein kunnolla. Päiväni menevät nukkuessa, syödessä, tv:tä katsoessa ja lukiessa. Lisäksi lähes päivittäisit työstä tulevat yhteydenotot luonnollisesti stressaa. Jospa viikonloppuna saisin itsestäni sen verran irti, että nuo cv:t saisin ajantasalle. Se olisi jo jotain se.

Rupesin käsilaukustani kaivamaan pieniä paperilappusia. Minulle kun tulee nämä kirjoitus ideat päähän kesken päivän vaikka kassa jonossa. Sitten ajattelen, että kyllä minä siitä muistan kirjoittaa. Harvemmin näin käy. Illalla läppärin edessä mietin, että mitäköhän se taas olikaan. No eipä nämä muistilaput hirveästi auta. Tällä hetkellä vieressä on kassakuitti jonka takana lukee onnellisuus ja Pro. Oli varmaan jokin hieno pro ajatus (heh, heh) joka vain ei nyt tule syttyäkeen. Luulen, että se liittyy jotenkin siihen, että Aniksen sivuilla oli linkki erääseen blogiin (en muista osoitetta) jossa pohdittiin eroja ja sitä, että suremmeko menetettyä illusiota onnesta vai oikeasti sen onnen. Jotenkin tuohon suuntaan se meni.

Pitkien pohdintojen ja vatvomisien jälkeen tulin siihen tulokseen, että olin Pron kanssa oikeastaan lähes koko suhteen onneni kukkuloilla. Eikä tämä ole mitään luuloa vaan kylmätosiasia. Moni ystäväni tai kaverini jota näen harvemmin, sanoi tuolloin, että he eivät ole minua koskaan nähneet yhtäonnellisena kuin silloin. Naamani oli yhtä hymyä aamuin illoin. Vaikka Pro ei ollut lähelläkään minä koin kokonais valtaista onnea. Laitettakoon tähän jokin esimerkki. Olin sitä Pron ystävää auttamassa liiketoiminnassaan ja tehtäväni oli sellainen missä tarvittiin tarkuuta. Pro oli siis tuolla kertaa töissä ja auttelin tätä ystävää yhdessä Pron veljen kanssa. Olimme loppusuoralla sitä päivää, ja olimme tehneet 7 tuntia tauotta töitä. Minulla oli hirveä migreeni joka paheni minuutti minutilta. Työn päättyttyä migreenini oli jo niin kova, etten silmiä enää pystynyt liikuttelemaan. Mietin miten ihmeessä pystyn ajamaan sieltä kotiin. No Pro tuli paikalle siinä vaiheessa. Istuimme hetken siinä kahvipöydässä. Istuin Pro vieressä pää koko ajan hänen olkapäällään. Pron ystävä kysyi mikä minun on, johon Pro vastasi, että minulla on kova migreeni. Pron ystävä tähän kommentoimaan, että olen minä ihme nainen, että pääsärkee hirveästi, mutta silti nojailen Pron olkapäähän ja hymyilen. Sanoin siihen silloin, että miksi en hymyilisi, saanhan olla rakastamani miehen vieressä. No tuo oli silloin ja nyt on nyt. Toisaalta hymyilen edelleen valtavasti kun kirjoitan tätä tekstiä. Todistus siitä, että rakastan Prota edelleen valtavasti.

Sinkkuelämää siis olen viime päivinä katsellut. Yhdessä jaksossa oli bileet, jossa naiset toivat avec:na sellaisen miehen joille heillä ei ollut käyttöä. Ystävän, ex:n tai miehen joka ei vain napannut. Ajatuksella, että toisen “roska” voi olla toisen aarre. Mahtaisiko tälläisten bileiden järjestäminen suomessa toimia? No minun elämässä ei ainakaan, kun kaikki ovat niin varattuja ja perheellisiä. Ajatuksen tasolla kuitenkin idea kiehtoi. Se on kumma vaikka katsoin viidettä tai kuudetta kertaa sinkkuelämän päätös jaksoja itken niissä aina yhtä paljon ja yhtä vuolaasti. Mr. Bigissä on vain sitä jotain. Sukat pyörii jaloissa kun se sieltä autostaan nostelee niitä kulmakarvojaan. Ahhh…. Sinkkuelämää loppuu sanoihin, jotka nyt tänne kopion. Ajattelimisen aihetta herättää (meissä naisissa ainakin, Dolce!) Seuraaviin Carrien sanoihin päätän tältä päivältä:

“Jotkut tuovat sinulle, jotain uutta ja eksoottista, jotkut ovat vanhoja ja tuttuja. Jotkut sytyttävät paljon kysymyksiä, jotkut taas vievät ylättäviin paikkoihin tai kauas lähtöpisteestä ja toiset taas tuovat takaisin. Mutta jännitävin, haastavin ja upein suhde on suhde omaan itseensä. Jos löydät jonkun joka rakastaa rakastamaasi sinua… Noh sehän on satumaisen ihanaa” -Carrie, Sinkkuelämää-

Välirauha 21.2.2008

Nyt on jonkilainen rauha laskeutunut maahan. Siis tämän minun lapsuudenystävän ja minun välilleni. Asia toki koski muutakin kuin pelkästään tätä blogia ja sen sisältöä. Olen ilmeisesti tai olenkin suodattanut omaa pahaa oloa ystäviini viimeisen puolen vuoden aikana. Eikä minulle ole tullut mieleenkään, että kaikki ystäväni eivät minun murheitani halua kuunnella. Olen päättänyt ottaa sen linjan, että seuraava puolivuotta hössötetään häistä ja hääjutuista ja kun milnulta kysytään miten voin, niin vastaan vain, että hyvin. Täten ei tule väärinkäsityksiä tai muuta.

Liikaa on sattunut viimeisen puolen vuoden aikana. On tullut kaksi kertaa erottua samasta miehestä. Jokaisen eron yhteydessä on tullut suhteellisen isoja pommeja taivaalta. Sitten rupesi terveys reistailemaan. Reistilun kruunasi sydänkohtaus ja nyt nämä vaikeudet töissä sen kun jatkuvat. Voihan se olla niin, että se on jollekin ihmiselle liikaa, ihan tuossa kuunnellusakin muodassa. Kyllä minä myönnän, että välillä olen ollut itsekäs ja puhunut vain itsestäni, mutta se on johtunut vain yksin omaan siitä, että on ollut niin helkutin paha olla. Puhuminen on minulle luontaisin tapa käsitellä asioita. Nyt viime aikoina vasta tullut tämä kirjoittaminen. Paljon on puoleen vuoteen sattunut ja isoja asioita. Niiden kanssa minun on kuitenkin pystyttävä elämään.

***

Vanhasta työpaikasta soitti kollega ja kertoi, että esimieheni oli yrittänyt tavoitella minua. Siis siellä vanhassa paikassa työskenteltäessä minulla oli sama esimies kuin nyttenkin. Tämä esimies on vain yrittänyt minua työpuhelimesta kiinni. Luonnollisestikaan minulla ei duuni puhelin ole päällä kun olen sairaslomalla. Hän oli sitten kiukkuisen katkuisen sähköpostin lähettänyt minun omaan yksityiseen sähköpostiin. Viesti käsitteli sitä, että kuinka pettynyt hän on, että viime tapaamisen jälkeen jäin kuitenkin sairaslomalla ja että hän toivoo, että tulen yhteen palaveriin jossa puhutaan tästä työnkuvasta. Viestistä oli pääteltävissä, että ihan kun hän ei uskoisi, että olen oikeasti kipeä. Viesti sapetti minua urakalla. Minä joka omaan korkean työmoraalin ja olen töissä vaikka kuumeessa niin epäillään motiiveitani. Nyt on tullut myös eri lähteistä selväksi, että rekkalesbon toimiin ei aiota puuttua. Hän saa jatkaa tallaamistaan ja mustamaalaamistani ihan rauhassa.

Tässä työkuvioissa on kaikenlaisia käänteitä tullut viime päivinä. Käänteitä on tullut niin paljon, että olemme jopa olleet lakimieheen yhteydessä. Eikä nämä käänteet yhtään helpota tai vähennä stressi tasoani päin vastoin. Sitä paitsi mikä oikeus esimiehelläni on tuollaisia viestejä lähettää keskellä sairaslomaani. Ei vaan jaksa moista. No pitää toivoa, että kun sairasloma loppuu viikon päästä, niin saisin suoraan potkut. Ei tarvitse olla karensissa kuin seitsämän päivää, kolme kuukauden sijaan.

Ostin muuten viime viikolla sinkkuelämää sarjan kuudennen ja viimeisen tuotantokauden. Boksi sisälsi kaikkiaan viisi cd:tä ja 18 jaksoa eli yhteensä lähes 10 tuntia pelkkiä sinkkiksen jaksoja. Huvittavaa tai masentavaa ihan miten vain, mutta olen tuon boksin jo kertaalleen läpi katsonut eikä viikkoakaan ostamisesta ole vielä kulunut. Nyt on vielä varmaan pakko mennä katsomaan uudestaan viimeinen jakso, missä Carrie saa Mr Bigin

Salasanako? 20.2.2008

Lapsuudenystäväni tämä minulle rakas ihminen, joka on menossa naimisiin löysi blogini. Viimeksi hän luona käydessäni kävin äkkiä katsomassa blogini ja tietysti osoite jäi muistiin. No nyt ystäväni on lukenut tekstejäni. En tiedä onko kaikkia lukenut vai vain osa, mutta hän ei oikein pitänyt lukemastaan. Sai kirjaimellisesti herneen nenäänsä. Nyt mietinkin, että pitääkö minun laittaa koko blogini salasanan taakse? Vai lopettaa kirjoittelu? Kun selvästikkin kirjoitteluni aiheuttaa pahaa mieltä ja selviä väärinkäsityksiä. Mitä en luonnollisestikaan läheisilleni halua.

Miksi kirjoitan? No alunperinhän rupesin ero asioita ruotimaan. Erojeni jälkeen olen yleensä kirjoitellut päiväkirjaa käsin. Huomasin, että tämän eron yhteydessä asiaa oli niin paljon, että ranne olisi tehnyt kuoleman, ennen kuin kaikki asiat ylhäällä. Pyörin erinäisillä keskustelupalstoilla etsien apua ja ratkaisuja. Törmäsin sitä kautta Aniksen blogiin. Ja näin jälkikäteen voin sanoa, että onneksi eksyin. Teidän blogiystävien löytäminen on koitunut siunaukseksi. Olen blogin yhteisön kautta löytänyt ihan toisenlaisen maailman. Vatvomista ja vatvomistahan tämä blogi alunperin olin. Ja varmaan vieläkin. Huomasin kuitenkin kirjoittamisen terapeuttisen vaikutuksen. Sitä kautta sain purettua negatiivisia fiiliksiä, joita pään sisälle velloi/velloo. Pikku hiljaa rupesin myös kirjoittamaan muusta elämästäni, kuin pelkästään minun ja hra Pron erosta. Päiväkirjamaisesti rupesin siis kirjoittamaan, koko tämän hetkistä elämääni ylös. Olen huomannut, että positiivisia asioita pystyn käsittelemään muutenkin, mutta nämä negatiiviset ajatukset ja tunteet oli saatava ulos. Näin koin saavani oloni helpommaksi ja jo pelkästään kirjoittaminen helpotti oloani.

Nyt tämä lapsuudenystäväni on siis lukenut tätä sisältöä emmekä ole tällä hetkellä puhe väleissä. Niin loukkaantunut hän on. Eri toten hän loukkaantui häähumua kirjoitustani. Tekstistä ei ilmeisemmin välittynyt, että ihan vilpittömästi ja täydestä sydämestäni toivon heille kaikkea hyvää. Listatessani hääperinteitä puhuin vain yleisellä tasolla, ehkä vähän provosoiden häiden ohjelmistosta. En missään vaiheessa tarkoitukseni ollut ruotia ystäväni tulevia häitä missään muotoa. Jokainenhan tekee juuri sellaiset häät kuin haluavat ja hyvä niin. Siten häistä tulee juuri niin hääparin näköiset häät kuin pitääkin. Kirjoittamalla ylös näitä mielipiteitä en tule niitä sitten vahingossa laukoneeksi päin naamaa, jolloin toinen osapuoli loukkaantuisi. No kirjoitusteni lukeminen sai nyt saman tunnereaktion aikaan, kuin suoraan sanominen.

Oli vielä toinenkin kirjoitus johon hän oli kiinntänyt huomiota, otsikolla siirappihymy kasvoilla. Tämä kirjoitus oli siltä ajalta kun polveni oli juuri leikattu ja erosta oli reilu kuukausi aikaa.  Illan istujaisissa oli paikalla myös eräs kaveri porukkaan kuuluva jäsen, joka oli vastikään ollut vaikeassa leikkauksessa ja oli vakavasti sairas. Hänen sairaudestaan minun siellä ollessani ei juurikaan puhuttu. Fiilikseni sinä iltani oli muutenkin vähän matala. Minua riipaisi syvältä sydämestä, koska lähes kaikki tai ainakin ne keiden kanssa olohuoneessa tuolloin istuin olivat parisuhtessa olevia. Minusta tuntui tuolloin, että kaikki kertovat vain poikaystävistään/miehistään ja kuinka onnellisia he ovat. Tämä oli hänen mukaansa järkyttävää luettavaa,että ajattelin noin. Ilmeisesti hän luokittelee minut nyt itsekeskeiseksi kusipääksi, kun en kaverin sairaudesta kirjottanut vaan omasta pahasta olosta. Oli vielä muutama muukin kohta, jota hän ei ymmärtänyt, mutta niitä hän ei erikseen eritellyt.

En tiedä voi olla, että hän lukee tämänkin kirjoituksen. No toivottavasti hän ymmärtää edes vähän miksi kirjoittelen. Ei millään haluaisi heittää hukkaan 16 vuoden ystävyttä. Jos nyt blogini päätän pitää avoimena niin ystävästäni en varmaankaan enää kirjoittele, sillä kaikki sanat tuntuvat häntä loukkaavan. Tällä hetkellä hän on niin kiukkuinen minulle, ettei pysty minua kohtaamaan saatika puhelimessa puhumaan. Toivotaan, ettei minua kokonaan deletoida hänen elämästään pois. Nyt pitäisi sairaslomalla olla niin vähälle stressillä kuin mahdollista. Aika toivottomalta tällä hetkellä näyttää. Työtilanne stressin lisäksi on tullut ihmisuhde stressi. Tämä yö on pitkältikkin mennyt vatvoessa. Tämä stressi vain vaikuttaa heti terveyteeni. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä…

Sattumuksia 18.2.2008

Mitäpä tässä oikein on tapahtunut…. Hmmm… Aloitetaan näistä ikävimmistä, eli työkuvioista. Mä sain kuulla, että tämä mun oikea esimies on tosi huolissaan musta ja mun terveyden tilasta. Onhan se ihana huomata, että välitetään ja tuollainen korkea virkamies vielä. Se on nyt vain saanut sen huolen tartutettua kaikkiin niihin tahoihin kenen kanssa teen töitä. Nyt huomaan ympärilläni sellaista hössötystä omasta jaksamisestani. Luulee varmaan, että saan jonkin sortin hermoromahduksen tai jotain. Vaikka olen sanonut, että minun stressin aiheuttaa vain yksi ja sama henkilö. Kun se  kanssa ei tarvitse tehdä töitä niin kaikki on hyvin. No minua ei “huolita” vielä töihin. Ihan hyvä toisaalta niin. Tänään olen menossa lääkärille uudestaan, sairasloma jatkuu toivottavasti. Ne on töissä järjestellyt jo asioita niin, että olen pitkään pois tai siten etten tule töihin ollenkaan takaisin. Toisaalta mukavaa ja toisaalta taas herättää selaisia ajatuksia, että ne ikäänkuin haluaa mut sieltä pois. No niinhän se rekkalesbo haluaakin.

Olen tässä harkinnut lakimiehen palkaamista. Tai perhepiiristä sellainen löytyykin jo. On meinaan rekkalesbo pannut taas vettä myllyyn. Olen muka käynyt kunnan piikkiin lunastamassa 30 lippua yhteen tilaisuuteen. Tilaisuus on jo mennyt ja lippuja ei käytetty. No minäpä en ole moisia lippuja tilannut saatikka hakenut. Rekkalesbo minua moisesta syyttää. Olen tästä asiasta epävirallisesti poliisiltakin kysellyt. Poliisi sanoi, että käsialaa voidaan kyllä ääritapauksessa vertailla. Tuli vain sellainen olo, että se rekkalesbo on tehnyt tuonkin. Hakenut minun nimissä lippuja joiden käytöstä syyttää nytten mua. Voi tietenkin olla, että olen jo vähän vainoharhainen tässä asiassa. Mutta väkisinkin tulee pikku hiljaa vainoharhaiseksi, kun kaikesta mua syytetään. Tulee olo, etten osaa mitään oikein tehdä. Ei ole viime viikko ollut ainakaan stressi vapaata aikaa, niin kuin lääkäri kehotti viettämään, päin vastoin.

Kiitoksia teille kaikille kommenteistanne ja tuestanne tässä työ tilanteessa. Kyllä se mun oikea esimies minua tukee ja uskoo. Tässä on omaksi onneksi sanottava, että onneksi olen hänen alaisenaan ollut jo koko viime vuoden. Silloin sain osakseni pelkää kiitosta. Työpaikan vaihdoksen jälkeen sitä onkin sadellut pelkkää paskaa. Vaikeessa tilanteessa hänkin on. Niin pienessä kunassa kuitenkin olen, ettei rekkalesboa voi siirtää muihin tehtäviin. On helpompi savustaa sijainen ulos kun siirtää vakituinen samassa työssä ollut 20 vuotta oleva ihminen. Työnhaku siis jatkuu aktiivisena.

***

Hassu yhteensattuma. Lauantaina ruokakaupassa satuin törmäämään Pron kaveripiirissä pyörivään mieheen. Sanotakoon häntä vaikka V:ksi. V tuli kaupassa vastaan ja kyseli niitä näitä kuulumisia. Lopuksi V heittää kommentin, että olet sitten seurustelemaan ruvennut? Johon tiedustelen, että mistä sä niin päättelet? Hän oli sattumoisin nähnyt minun tv esiintymisen. Ohjelmassa meitä on kaksi haastateltavaa ja meille siinä alkuvaiheessa esitetään suhteellisen samat kysymykset. Toimittaja sanoo, mun vierus kaverille, Että “Mirja” sähän olet sinkku? Ja sen jälkeen vaihtuu aihe. No V oli vetänyt tästä sen johtopäätöksen,että “Mirja” on sinkku ja minä en. Sillä jos olisin sinkku kyllä minulta olisi kysytty sama kysymys. No en V:tä ruvennut tässä asiassa korjaamaan. Nyt on tilanne se, että Pro varmasti ainakin tietää, että ko. ohjelmassa esiinnyin ja mistä aiheesta. Lisäksi Pro luulee, että seurustelen.

Ilkeää sanoa, mutta nautin jotenkin tästä tilanteesta. Pro jo silloin viimeistä viestiä kirjoittaessa epäili kaipaanko häntä ollenkaan. Tämä seurustelu uutiseni kolahti/kolahtaa, siis toivottavasti. Vaikka itse olenkin aika ajoin vielä paskassa jamassa, ei Pron sitä tarvitse tietää. Olen yhden ystäväni kanssa tästä väärinkäsityksestä nauranut viikonloppuna niin paljon, että on vedet tullut silmistä. Ilkeä minä, hyi, hyi!

Voi kuulostaa teistä hassulta, mutta tämä työtilaneen kärjistyminen ja minun eroaminen sieltä tuntuu jotenkin puhdistavalta helpottavalta. Siis jos sitä katsoo tietystä kulmasta. Siis tämän hetken työni on viimeinen yhdistävä side minun ja Pron välillä. Silloinhan Pron kanssa mietin otanko paikan vastaan vai en. Joka päivä töihin ajaessa joudun ajamaan Pron mökkitien ohi. Mökillä meillä oli paljon hyviä muistoja. Nyt tavallaan kun työpaikka vaihtuu (toivottavasti) niin viimeinen side Prohon katkeaa. Ymmärsitteköhän mun pointtia tässä asiassa?

Ajatus katkesi kesken kaiken. Palailen siis seuraavaksi uusien ajatusten kanssa.

Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee? 16.2.2008

Ajattelin tähän lisätä kaiken kansan luettavaksi yhden tekstin. Joudun siis työni puolesta silloin tällöin vuoron osuessa kohdalle kirjoittamaan pientä kolumnia paikallislehteen. Vuoro osuu kohdalle noin neljä kertaa vuodessa. Ja nyt minulle osui tämän vuoden ensimmäinen teksti. Työ tilanteen vuoksi olin ihan lukossa mitä kirjoittaisin ja miten. Ei meinannut syntyä mitään. Tekstien olisi tarkoitus olla suhteellisen lyhyitä, että ne jaksaa lukea sekä niiden pitäisi herättää ajatuksia. Palailen illemmalla raportoimaan viime tapahtumista, mutta tässä tämä teksti siis:

Syntymisen ihme!

Hyvä ystäväni sai lapsen. Pieni ja suloinen poikavauva tuli tähän maailmaan noin viikko sitten, terveenä. Syntymän ihme sai minut taas miettimään, mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee?

Kun lapsi syntyy, se on viaton, ihminen aidoimmillaan. Tämä pieni ihminen nukkuu ja syö, välillä röyhtäilee ja pieree, häpeämättä mitään. Pari vuotta myöhemmin hän ihmettelee tätä maailmaa ääneen ja sanoo suoraan, kommentoiden mitä hän näkee, kokee ja tuntee. Tällöin lapsi reagoi kaikkeen. Hän itkee, kun häntä itkettää ja nauraa vatsanpohjastaan asti heltiävää naurua, kun siltä tuntuu. Lapsi sanoo mistä pitää ja mistä ei pidä, suoraan ja mitään salaamatta. Hän omaa vahvan tahdon toimia oikein, parhaaksi katsomallaan tavalla. Lapsi ei miellytä tai mielistele ketään, ellei itse halua. Hymyillen hän tekee virheitä, oppiessaan tätä elämää. Mitä sitten tapahtuu?

Lapsi kasvaa aikuiseksi. Aikuinen kun ei tänä päivänä saa olla heikko, ujo, sairas, köyhä, yksinäinen tai väsynyt, meidän odotetaan olevan ’’täydellisiä’’. Meidän pitää olla yli-ihmisiä ja siten meistä tulee suorittajia. Emme huomio toisia ihmisiä enää niin kuin teemme lapsena. Ikäänkuin näyttelemme elämäämme ja elämme elämäämme kuin jossakin putkessa. Meistä tulee epäaitoja. Pelkäämme virheitä niin pitkälle, että oikea elämä jää elämättä. Sen sijaan, että näyttelisimme omaa elämäämme, meidän pitäisi ottaa oppia juuri noista estottomista lapsista ja heidän aitoudestaan.

Kun uskallamme tehdä virheitä, näemme, koemme ja tunnemme elämää. Elämme siis täyttä elämää.

Muutoksen tuulet puhaltavat 14.2.2008

Tein nyt lopulta sen ainoan oikean ratkaisun mikä tässä tilanteessa on suotavaa. Eli jäin sairaslomalle. Tulin siihen tulokseen, etten aio tehdä töitä noin sairaan kyttääjän kanssa. Vähäsen tämä päätös riipaisi minua, sillä rakastan työtäni ja pidän nuorista. En heitä haluaisi jättää ns. tyhjän päälle, mutta muita vaihtoehtoja ei nyt vain ollut näkyvissä. Oma terveys ennen kaikkea. Nyt olen sairaslomalla toistaiseksi, eli varmaan vajaan kuukauden. Siinä ajassa toivon löytäväni jotain töitä. Väliaikaisesti menen mieluusti vaikka Prisman tai Cm:n kassalle. Olen sitä työtä nuorempana muutaman vuoden tehnyt, joten eiköhän tuo työkokemus puoli ole ainakin kunnossa. Näillä näkymin en ole enää vanhaan työhön palaamassa.

Tämä lepakko on nyt ilmeisesti ottanut, minun työni hoitaakseen. Ilmeisesti se on sitä salaa himonnutkin ja minut siten savustanut ulos. Tiedä häntä. Nuoret ovat muutoksesta näreissään ja tänään onkin mese, sähköposti ja irc-galleria tulvinut nuorilta eriäviä mielipiteitä näistä uusista järjestelyistä. Mikä sinänsä on ihana kuulla. Paras palaute tulee juuri niiltä nuorilta joiden kanssa teen töitä. Tiedän tehneeni siis työni hyvin. Stressi tasoa on nostattanut valtavasti se, että yhteistyö kumpannit ovat tänään soitelleet ja kironneet tämän lepakon käytöstapoja. Ilmeisesti tämä minun oikea esimieheni on kieltänyt tätä lepakko ottamasta minuun mitään yhteyttä. Sillä hän ei ole minulle soittanut vaan vaikeimman kautta on selvitellyt asioita mitä olen tehnyt ja mitä minulla on vireillä. Kun hän olisi voinut saada asiat selville lyhyellä soitolla. Hyvä vaan ettei ole soittanut se olisi minua vielä enemmän tässä tilanteessa stressanut.

Mitäs muuta sitä onkaan tapahtunut… Kävin tänään katsomassa ystäväni viikon ikäistä poikavauvaa. Minä joka ole useaan otteeseen sanonut, etten lasta halua. No äidin vaistot siinä eittämättä heräsivät, kun juuri syönyt pienimies tuhisee siinä rintaa vasten. Ihan sitä herkistyi. Nyt ajattelin lasten hankinnasta ajatuksella ehkä sittenkin. No eipä tässä ole miestäkään näköpiirissä, joten ei ole tämän päivän ongelma.

Prosta ei ole kuulunut mitään. Nyt voin koko kansalle paljastaa tämän haastattelu jupakan kun se on kerran ohi. Eli ne jotka eilen (ke) sattuivat katsomaan televisioita oikeaan aikaan ja oikeaa kanavaa näkivät minut kommentoimassa. Positiivista on ollut saamani palaute. Tätä palautetta on tullut ylättäviltäkin tahoilta nuorista vanhoihin koulukavereihin ja heistä ihan isovanhempiin. Jopa pikku kuntamme, (jossa olen töissä) kirkkoherra soitti ja kehui esiintymistäni. Enkä minä sitä häpeäkkään vaikka kieltämättä eilen vähän pelotti.

Näin ystävänpäivän viime tunteina on sanottava, että odotan innolla teidän blogiystävien tapaamista. Ja Paulah kyllä sun nyt pitää kanssa tulla Eli super rutistus teille rakkaat blogiystäväni. Ilman teitä viime syksy ja meneillä oleva “talvi” olisi ollut paljon vaikempi elää.

Viimeinen niitti 12.2.2008

Olen tässä niin lamaantunut ollut etten ole moneen päivään pystynyt mitään kirjoittamaan. Vieläkin niin järkyttynyt olen, että katsotaan mitä tästä nyt tulee, kirjoittamisesta siis. Työ tilanteesta olen muutamalla sanalla sivulauseissa maininnut, mutta nyt on tilanne kärjistynyt niin pahaksi, etten oikein tiedä mitä tässä enää olisi tehtävissä. Minulla ei siis varsinaista työyhteisöä ole ja työ on yksinäistä puurtamista. Pikku kunnassa teen töitä, eli varsinaista kyttäämistä se toisinaan on. Ihan kuin niillä ihmisillä ei olisi omaa elämään. Oma esimieheni päivystää eri kunnassa ja hän sanoikin eräälle “lepakolle”, että voi minun kanssani hoitaa asiat, koska toimeni rahavarat ovat kuitenkin tämän lepakon takana. Lepakko nimitys siksi, että ko. täti näyttää 50 rekkalesbolta. Mitään minulla ei siis seksuaalivähemmistöjä vastaan ole ko. tätiä vaan.

Minulla on siis kolme työpistettä jossa työskentelen. Edeltäjäni teki kaikki työt yhdessä pisteessä. Minä taas pidän työpisteiden vaihtelusta. Lepakko on saanut nyt päähänsä, etten tee töitä niin kuin merkitsen. On tästä asiasta moneen eri paikkaan jo valitellut. Lepakko omaa myös erittäin hyvät taivuttelu keinot ja onkin pienessä kunnassa mustamaalannut minua jos johonkin taholle. Eli monella ihmisille on se käsitys, että olen ihan paska ihminen. Onneksi nuoret pitävät minusta sekä ne ihmiset kenen kanssa oikeasti teen töitä.

Olin siis tänään kolmen nuoren kanssa palaverissa naapurikunnassa. Kokonaisuudessa palaveri kesti 45min. Eli tämän ajan olin poissa työpisteestä. Työpistettä vahtimaan jätettiin työharjoittelija joka meille ja tällä naapurikunnalla on yhteinen. Tosi reippaan oloinen aikuinen mies ja olin koko ajan langanpäässä hätätilaneet sattuessa. Juuri kun tulimme sieltä naapuri kunnasta ja ajoin parkkipaikalle tämä lepakko sattui sopivasti olemaan “ilta kävelyllä” ja nokka pitkällä katseli mistä tulen. En sitten korvia lotkauttanut hänen tuijotteluille ja menin tekemään työt loppuun siihen asti kun piti päivystää.

Meillä on tän lepakon kanssa aika eri työajat, joten ajattelin ystävällisesti, että kiikutan hänen työpöydälle valmiiksi yhden laskun joka kaipaa hyväksyntää. Ettei ainakaan siitä olisi tullut sanomista. No hiippailin rakennuksen toiseen päähän ihan pilkkopimeässä. Kokeilemaan onko lepakon työhuone auki. Olihan se. En saanut edes sisälle asti mentyä kun sieltä pilkkopimeästä työhuoneesta kuuluu “mitä sä täällä teet?” Hyvin kiukkuiseen sävyyn. Kerroin asiani, mutta eipä se näyttänyt lepakkoa miellyttävän. Ei taida se täti olla ihan terve päästään. Oikeasti, se on seissyt siellä talon keskellä olevassa työhuoneessa pilkkopimeässä puolituntia vaan siksi, että katsoo koska minä lähden töitä pois.

Laitoin omalle esimiehelleni samantien sähköpostia ja sanoin ettei tuollainen käytös nyt ihan normaalia ole. Että toinen tulee työajan jälkeen monen tunnin päästä seisomaan pilkkopimeeseen työhuoneeseen vaan katsoakseen koska toinen lähtee töistä. Taidan jäädä hetkeksi sairaslomalle ja hankkia muita töitä. En vaan jaksa tollasta. Tänäänkin esimiehen kanssa kun palaveerattiin niin paruin lähes koko tunnin ja tärisn niin paljon, ettei edes paperi pysynyt kädessä.

No raportointi jatkuu tällä viikolla miten tilanne etenee.